Joskus pohdin, tämän elämän tiukoimpina hetkinä, voiko omaan elämäänsä hukkua. Se tunne joka ahdistaa ja kuristaa toisinaan, tuntuu hävittävän minut itseeni. Tiedän, että tämä kaikki kasvattaa, opettaa ja mitä enemmän koen, sen viisaampi minusta tulee. Ne on tunteita, jotka tulee ja menee, niinkuin pilvet taivaalla. Yritän pysyä positiivisena sekä nauttia pienistä asioista :-)

Elän kolmatta vuotta lapseni sairautta, josta ei tiedä mikä se on. Olemme kolunneet lääkärit ympäri suomea. Tänään sain tietää, että sikapiikistä aiheutunut narkolepsia diagnoosi onpois suljettu. Helpotuksenhuokaus vai ei. Epävarmuus jatkuu. Katson noita 13.v. käsiä, jotka tärisee lääkkeestä ja minun sydäntäni puristaa niin lujaa. Katson tuota kaunista lastani, josta näen enää toisinaan häivähdyksen sitä omaani, joka joskus oli. Tuntuu, että tämä vuoristorata on päättymätön. Tämä pieni muruni asuu sairaalassa ja kohta olemme olleet puoli vuotta erossa. Hän k'y vain lomilla. Jos en muuta ole tästä oppinut, niin sen, että tätä elämää ei voi elää kuin päivä tai hetki kerrallansa. Tunteiden pitää antaa tulla ja mennä, muttei takertua niihin ja pitää kiinni. Mikään ei ole itsestään selvää täällä. Ei rakkaamme, ei mikään.

Minä nauran, räiskyn, heitän läppää, menen ja yritän elää päivän kerrallaan :-) joskus se onnistuu, useimmiten, mutta mieleen juolahtaa jäävätkö nämä tunteet, kipu, suru sisälleni muhimaan. Joku on kerran sanonut, että mikä menee sisälle, tulee sieltä myös ulos joskus. Viisaasti sanottu.

Minä uskon, että tällä on tarkoitus, opettaa elämään elämän kanssa. Ei odottamaan elämältä mitä sen pitäisi olla, vaan miksi me sen teemme itse. Nähtäväksi jää miten tästä vielä viisastuu . Sitä ennen, pilkettä silmässä ja asenne kohdillaan. Elämä näyttää ;-)